Eilen menin tk:sta hekemaan tytärtäni fysterapiasta, no se fysterapia on kolmannessa kerroksessa ja sinne on raput ja hissi. No menin siihen aulaan odottelemaan hissiä. Viereeni tule vanhempi naishenkilö kävelykepin kanssa, hissiin päästyään sano, et kyllähän hän ne raput kävelis, kun on menossa vain toiseen kerrokseen, mutta kun jalat on niin huonot. Nainen näki, että minä painoin kolmanteen kerrokseen, siis huomas et oon meneossa Vain kolmanteen. Hymyilin vain sille naisele kohteliasti ja näi hänen naamastaan, et ajatteli tyyliin, et mikäköhän laiskuri tuokin on kun ei jaksa nuori ihminen kävellä rappusia. :(  Ja kyllähän minä olisin ne rappuset kävellyt, mutta tuskinpa olisin päässyt kolmanteen kerrokseen, ilman puutumis oireita. :(  Minustahan ei näy ulkoapäin, että olen vakavasti sairas, vastaan tulevat ihmiset eivät "näe" sairauttani, kuten kipsin jalassa. Heille minä olen terve ja toisaalta on ihanaa, että minä näytän terveeltä, mutta sitten edellämainituissa tilanteessa alkaa hävettää.... :(

Kait sitä pitäisi vain päästä jotenkin tuomosista tunteista ohitse, mutta se on helppo sano, että älä välitä, kun sitä välittää. Seuraavan kerran tytärtä hakiessa varaan aikaa puoli tuntia, että pääsen ne rappuset ylös, voin levätä väli tasanteilla, sittenpähän ole mennyt rappusia. Enkä hissillä, joka on tarkoitettu sairaille, vältynpähän ilkeiltä katseilta. 

Eilen tuli ihan kamala panikki, ku puhelimeni soi, outo numero, ajattelin heti et se on se kirurgi, et soittaa leikkaus aikataulusta, no siinä panikissa painoin punaista. Sit se soi uudestaan, painoin taas punaista... Sit se ei enään soinut. En tiedä kuka soitti, jos sillä on tärkeää asiaa, kait soittelee uudestaan.... En tiedä miksi tein noin, kait minä vain pelkäsin, et se on se kirurgi ja et leikkaus aikataulu on selvillä. En vain ole vielä valmis siihen leikkaukseen, tarvitsen aikaa totutella, en ole vielä valmis kuulemaan kirurgin suusta sitä sanaa, et  nyt leikataan. :(

Juttelin fysterapeuttini kanssa leikkauksesta ja siitä et paperit ovat töölössä. Sanoin sillekin et pelkään ja hän tuntui ymmärtävän sen, mutta sano myös että olen hullu jos en suostu leikkaukseen. Hänkin näyttää pelkäävän, että halvaannun pysyvästi, sano et kuntoutuminen halvauksesta vaatii todella paljon, eikä hänkään ole varma olisiko minusta siihen. :( Tottakai minäkin halvausta pelkään, mutta pelkään myös leikkausta, lääkkeitä en pelkää, niitä voin kyllä syödä. Kunpa ne siellä töölön päässä keksisivät jonkin uuden lääkkeen joka voisi auttaa oireisiin, voisin olla vaikka koekaniini jollekin uudelle lääkkeelle. :) Pelkään kirurgin soitto, koska en ole vielä valmis tarvitsen aikaa, mutta onko minulla aikaa odotella? Miten kauan aivoni pystyvät toimimaan huonoilla ohkasilla suonilla, miten kauan ne jaksaa....  Olen hullu jos kieltäydyn leikkauksesta, siinä terapeuttini oli oikeassa. Mutta se on vain niin vaikeaa mennä isoo aivoleikkaukseen, vaikka siitä ehkä olisikin apua, se vain pelottaa niin paljon....

Jauhan tästä leikkauksesta, pyörittelen sitä päässäni, vaikka vain pitäisi rentoutua ja olla miettimättä liikaa. Odotella vain ja toivoa, että mitä ikinä viisaat lääkärit päättävätkin he ovat oikeassa ja osaavat tehdä sen oikea päätöksen kohdallani. Oli se sitten leikkaus tai jokin lääke, he varmasti tietävät mitä tekevät.