Lukasinpa tuossa sairaskertomuksiani, siihen kuluikin kaksi tuntia. Kaksi tuntia kahden kuukauden sairaskertomuksiin, niitä on sivutolkulla.... :(  Suurinpa noista kertomuksista mieleeni jäi pistemäiset valosignaali muutokset oikealla puolella aivoissa, sekä valosignaali muutos vasemmalla puolella, entisen leikkausalueen etupuolella. Olihan niissä paljon toki kerrottu myös tulpasta ja erikoisesta suonistosta aivoissani. Valtimo on tyvestään tukossa, siis niin tukossa kuin vain voi olla. :(  Jokaisessa tekstissä myös luki, potilas on asiallinen ja orientoitunut. :)

Lääkärit ovat kertoneet minulle paljon tulpasta ja suonistosta, mutta oikeastaan kukaan ei ole ottanut kantaa noihin pistemäisiin valosignaali muutoksiin, en tiedä miksi. Enkä ole itsekkään ymmärtänyt kysyä, minulle tulee aina sairaalassa sellainen olo, että olen jotenkin "vaivaksi" lääkäreille. En jotenkin kehtaa pyytää, että kertoisivat asiat niin, että ymmärtäisin,siihenhän menisi aikaa ja se aika olisi pois joltakin toiselta potilaalta. Tyhmästi ajateltu tiedän, mutta sellainen olen. :) Siitä vasemman puolen muutoksesta olen ymmärtänyt, että kyse on pienestä kasvaimesta, joka ei vaikuta agressiiviselta. En tiedä aiotaanko se leikata vai seuraillaanko sitä.... Aika näyttää senkin.

Välillä kohdalleni osuu huonoja päiviä silloin haahuilen kotona, en osaa olla paikoillaan, enkä tiedä mitä tekisin.... Jotenkin tuntuisi helpommalta olla töissä, saisi ajatukset pois tästä sairaudesta. En oikein ymmärtänyt miksi lääkäri jatkoi saikkua, kait hän näki sen tarpeelliseksi. Itse vain olisin valmis jo töihin. :) Kotona ollessani tuntuu välillä, että pitkästyn, tekemistä ei vain löydy.... Joinakin aamuina olen ajatellut, että kumpa tuohon tulisi nyt joku joka vetäisi minut ylös sängystä, potkisi minua persuuksille, kannustaisi eteenpäin. Sellaista ei vain taida koskaan tulla. :( Tosipaikan tullen ihminen on kuitenkin yksin, yksin maailmassa, vaikka rinnalla olisi perhe niin sekään ei aina pysty tunkeutumaan ihmisen sisälle ja nähdä syvimmätkin murheet. Kukaan joka ei ole käynyt läpi tätä samaa mitä minä käyn nyt, ei voi täysin samastua maailmaani. :(

Nyt on kieltämättä ollut parempia päiviä, kiitos uuden lääkityksen, mutta on viikossa niitä huonojakin. Niihin on vain totuttava, niihinkin totuttava kuten niin moneen muuhunkin asiaan mihin sairauteni pakottaa minut tottumaan. Välillä tuntuu, että kaikkeen on vain totuttava, annettava sairauden ohjailla elämääni. Se vain tuntuu niin väärältä....  

Eräs ei niin hyvä ystävä enään kysyi minulta pari päivää sitten: "miksi en ole katkeroitunut kaiken kokemani vuoksi, minä ainakin olisin jo katkera elämälle." Voisinhan minäkin katkeroitua, suuttua elämälle ja vaatia uutta, mutta mitä hyötyä siitä olisi, tuhlaisin vain elämäni suuttumuksella ja vihalla? Ei katkeroituminen minua auta, ei vastaan riehuminen vie sairautta pois, päinvastoin se pilaa elämäni ja iloisuuteni. Katkeroitua en halua, mutta en myöskään koskaan aio hyväksyä sairauttani, elän siinä välimaastossa ja koetan löytää sen polun joka auttaa minua jaksamaan huomiseen. :) Olen selvinnyt niin monesta ylämäestä elämäni aikana, miksi en selviäisi tästäkin, eihän minulle ole annettu kuolemantuomiota, minulle on annettu diagnoosi, vakava, mutta hoidettavissa oleva. Tarvitaan vain hitunen taikaa ja joukko enkeleitä poluni varrelle, että istun vielä 90 kiikkustuolissa katselemassa lastenlasten touhuamista. :)  Siihen on hyvä tähdätä, vaikka joskus oma tuska yltääkin liian korkealle on onneksi olemassa, jotain mistä pitää kiinni kynsin ja hampain. Ja minulla on pitkät ja vahvat kynnet. :))