Tiedän, että tarkoittavat hyvää kysellessään, pitäisi olla onnellinen että ympärillä on ihmisiä, jotka välittävät. Mutta joskus se vain ärsyttää, kertoa yhä uudestaan ja uudestaan voinnista....    Olin aamupäivällä tytön kanssa kaksin kotona ja leikittiin tytön kanssa hänen huoneessa, puhelimeni oli toisessa päässä taloa. No mies ja anoppi olivat sit yrittäneet soittaa 28 kertaa ja kun en vastannut niin olivat huolestuneet. Appi oli sit lähtenyt ajamaan meille ja tuli pää kolmantena jalkana ovesta sisään ja kyseli  et olenko kunnossa. Olin aivan kunnossa, en vain ollut tuntiin kuullut puhelimen ääntä. Onhan se hienoa et välittävät. Minä en kuitenkaan ole tottunut pitämään puhelinta koko  ajan vierelläni, voin välillä mennä yksin ollessa uloskin ja istua siellä vain puoli tuntia ihan yksin, ilman puhelinta. Mut ilmeisesti tästä eteen päin kannan sinnnikkäästi puhelintani koko ajan mukanani.

Välillä tulee mietittyä, et olisi ihanaa mennä ihan yksin metsään ihailemaan luontoa ja olla aivan yksin ja rauhassa, nautti luonnon äänistä ja vain olla, ilman että kukaan tarvitsee tai häiritsee. Saahan sitä haaveilla, mies ei meinaa ikinä päästäisi minua yksin metsään, pelkäisi et saisin jonkin kohtauksen siellä.... Kaippa minun on siis tyydyttävä omaan terassiin ja nauttia siinä luonnon äänistä.

Välillä myös huomaan, että ihmiset luulevat että en ota tosissani tätä sairautta, huomaan joidenkin ajattelevan etten tajua asian vakavuutta, en tajua kuinka sairas olen. Mutta kyllä minä tajuan, tiedän että aivosairaus on aina todella vakava asia, aivothan on yksi ihmisen tärkeimmistä elimistä. En vain halua, enkä todellakaan koe tarvetta näyttää surullista naamaa koko ajan, en halua näyttää sairauttani, vaikka sairas olenkin, onko siinä jotain pahaa?  Minä otan sairauteni vakavasti, mutta niin kauan kuin pystyn liikkumaan ja puhumaan, niin aioin todellakin elää normaalia elämää.

Huomaan myös välillä saavani vihaisia katseita, kun vedän sairauteeni mukaan mustan huumorin. musta huumori ei ehkä sairauden keskellä ole kovinkaan sivistynyttä käyttäytymistä, mutta jos se auttaa minua jaksamaan ja selviämään paremmin, niin eiköhän se silloin ole sallittua. Se jota se häiritsee, menköön muualle.   Jokin aika sitten eräs hoito tiimini jäsen sanoi minulle, kun vitsailimme yhdessä sairaudestani, että joissakin tilanteissa musta huumori on sallittua ja jos se hitusenkin auttaa sinua seuraavaan haasteeseen niin eiköhän se sinulle suoda.

Minä en ikinä ole ollut mikään hyssykkä, toisten narussa vedettävä, olen aina sanonut rohkeasti ajatukseni ja niin aion jatkossakin tehdä. Tosin hienotunteisuutta unohtamatta.

Uskon että positiivisella asenteella ja elämän ilolla on paljon vaikutusta paranemiseeni tai no eihän tästä ikinä parane kokonaan, ainahan aivoni ovat poikkeavat, mutta positiivisella asenteella jaksan ehkä paremmin.