Viime viikot ovat olleet aikamoista taistelua, taistelua itseni kanssa. Vaikea hyväksyä taas tämä asia ja myöntää itselleni, että päässä ei olekaan kaikki niin kuin pitäisi. Sinänsä hassua, luulin jo olevani aikalailla sinut tämän sairauden kanssa, uskoin, että olin pystynyt ottamaan tämän osaksi elämääni ja oppinut elämään tämän kanssa. Mutta ilmeisesti olin sinut vain tämän sairauden kanssa kun se ei juurikaan oireilut, kun oli vain pääsäryt, joihin jo olin tottunut, kun oli vain lievää väsymystä... Oli niin helppoa sanoa olevansa sinut sairuden kanssa, kun oli selvinnyt leikkauksesta ja kirurgit uskoivat että emme tapaisi näissä merkeissä vuosikausiin, kun oli uskossa, että sairaus oli nyt selätetty ja riittäisi, että söisin vain lääkkeitä ja kuuntelisin kroppaani ja lepäisin vähän enemmän kuin "terve" nuori. Oli tyhmää ajatella noin ja olla niin hyväuskoinen, mutta eihän tässä elämässä taida pärjätä jos ei joskus uskalla toivoa parasta.

Välillä tulee hetkiä, iloisia asioita tapahtuu ja unohdan tilanteeni, unohdan sairauden ja uuden löydöksen, mutta harmikseni aika nopeasti se taas muistuu mieleen. Siitä tämä sairaus pitää kyllä huolen, oireet ovat aika lailla samat kuin ennen ensinmäistä leikkausta, puutumista,väsymystä, päänsärkyä.... Verenohennuslääkitys menee toki maksimi teholla, pistän itseä kahdesti päivässä jotta veri pysyisi tarpeeksi ohkaisena, mutta eihän lääkkeilläkään ihmeisiin pystytä. Antaisin tällä hetkellä aika paljon, että saisin takaisin sen hetken, että oli pelkkä päänsärky, se oli paljon inhimillisempi kestää, vaikka inhottava ja kivulias olikin, mutta se oli vain päänsärky. Joku varmaan sanoisi tähän kohin, että tämä on vain elämää, mutta miksi ihmisille annetaan tälläisi polkuja kuljettavaksi, eikö välillä voisi päästää jo vähän helpommalla, eikö ihmeitä voisi tapahtua?

Ensi viikolla olisi vuorossa neurokirurgin tapaaminen, pelottava tapaaminen, sen voisin jättää väliin. En edes halua tietää mitä hän suunittelee, koska pelkään tällä hetkellä kamalasti kaikkea mikä vain liittyykin leikkaukseen ja sen suunnitteluun. En ole vielä valmis mihinkää sellaiseen, en ole saanut aikaa valmistautua, aikaa ajatella ja sulatella tätä kaikkea. Minun on saatava ajatella rauhassa tätä kaikkea ja pystyttävä ensin itse hyväksymään tämä, ennen kuin voin edes miettiä jatkoa. En tiedä miksi pelkään niin paljon, mutta varmaan, siksi, että tiedän mitä edessä on, ja se mitä kävin läpi oli kamalaa, ja en tiedä miten selviän siitä uudestaan. Mutta kukaan ei vain taida tällä hetkellä kysyä tässä asiassa minun mielipidettäni, voinhan aina kieltäytyä hoidosta, mutta eipä sekään kannata. Eli toiset päättää mitä tekevät ja minun on vain elettävä sen mukaan.