Sairauden diagnosoinnin jälkeen, huonot uutiset pystyin jotenkin suodattamaan, kai olin niin shokissa kaikesta, että en osannut edes ajatella lääkärin sanoja järkevästi, vähettelin itselleni kuulemani, koetin sanoa itselleni, että ei kai se nyt niin paha juttu ole.  Nyt kun alkujärkytys on mennyt ohitse ja olen itsekin tajunnut, sisäistänut sairauteni vakavuuden, on lääkärinkin sanomat huonot uutiset tuntuneet enemmän todelta, kuin alussa.  Alitajuntani on jotenkin sisäistänyt sen tosi asian, että voin minä hetkenä tahansa saada aivoinfarktin ja halvautua pysyvästi. :( ja se pelottaa minua, pelottaa että jonain päivänä tuo kaikkien pelkäämä infarkti tapahtuu. kunpa vain osaisin jotenkin kitkeä itsestäni tuon pelon pois ja nauttia elämästä, nauttia tulevasta keväästä, olla ajattelematta tätä hemmetin sairautta ja kunpa osaisin ja pystyisin olla ajattelematta sitä hemmetin leikkausta, mikä lähentyessään, lisää vain leikkauspelkoani. :(

oireita on myös tullut lisää, olen alkanut huomata ja myös läheiseni ovat havainneet, että välillä puhuessani puheeni jää kesken, koska en pysty sanomaan sitä sanaa mitä haluan sanoa, tiedän kyllä sen sanan, mutta en vain jotenkin saa suutani taivutettua sen sanan ääntämiseen. :(  Tuntuu todella kamalalta, kun yks kaks sanatkin katoaa. :(  Ihan kuin en kärsisi jo tarpeeksi tämän sairauden vuoksi, ihan kuin hirvittävä päänsärky, toistuvat raajojen puutumiset ja halvauskohtaukset eivät riittäisi. Miten paljon tämä sairaus haluaa vielä tuhota minua, miten paljon se haluaa vielä muistuttaa minua olemassaolostaan? Tiedän, että maailmassa tapahtuu kamalan paljon pahoja asioita, mutta tämä ei voi olla reilua! :(  Ei kenenkään tuntevan olennon mielestä reilua, ei ole reilua, että jokin paha tunkeutuu aivoihini ja tekee siellä tuhojaan. ;( 

Enään en edes jaksa shoppailla kahta tuntia pidempää, tuo kaksi tuntiakin kaupungilla olo tekee vointini huonoksi, puutumis oireet alkavat ja hirvittävä pääkipu. No säästyypähän rahaa, kun ei voi edes shoppailla. Niin ja eläke päätös tuli sitten kelalta, reilusti alle 30v ja eläkkeellä, en oikein tiedä pitäisikö tässä itkeä vai nauraa. Ei ollut kyllä eläkkeelle jäänti näin nuorena ihan sitä mitä olin tulevaisuudelle suunnitellut, istuessani koulun penkissä, mutta niinkuin olen jo huomannut, että elämä heittää joskus toisaalle suunnitelmista. Se on vain hyväksyttävä, en ole työkykyinen olen eläkkeellä, mutta toivon todella että tämä on vain väliaikaista, lääkärini vakuutteli minulle, että leikkauksen jälkeen pääsen taas töihin tai ainakin opiskelemaan uuden ammatin, jos nykyinen ei sovi. Koetan uskoa ja luottaa siihen, että selviän leikkauksen, toivun siitä ja sitten saan takaisin elämäni, työni, ja ennenkaikkea sitten pystyn taas vetämään lastani pulkkamäessä ja olemaan taas se pirteä ja jaksava äiti. :)