Leikkauspäivä on nyt sitten varmistunut,nyt on tietty päivä paperilla jolloin leikkaus tehdään. Ajatukseni ja tunteeni heittelevät nyt laidasta laitaan, välillä olo on helpottunut, vihdoinkin on päivä sovittu, mutta sitten taas päivien kuluessa, leikkauksen lähentyessä, minut valtaa ahdistus ja pelko tulevasta. Entä jos kaikki ei menekään käsikirjoituksen mukaan, entä jos tapahtuu virhe leikkaussalissa, mitä sitten? Kaikki koettavat rohkaista ja tsempata minua, hyvin se menee, älä vaivaa asialla mieltäsi, he sanovat. Helppo se on sanoa, eri asia on taas olla miettimättä asiaa, se ei olekaan niin helppoa. :(  toki arvostan sitä, että rinnallani seisoo vahva tukiverkosto joka koettaa parhaansa mukaan tsempata ja rohkaista minua tulevaa varten, tiedän että tämä on läheisillenikin pelottavaa ja kipeää aikaa. Mutta vaikka saan tukea niin siitä huolimatta minusta tuntuu välillä, että olen aivan yksin. Ja yksinhän minun  on kuitenkin loppujenlopuksi kohdattava tämä sairaus, yksin minun on uskallettava leikkaussaliin, kukaan muukaan ei voi sitä puolestani tehdä. :( Läheiset voivat tukea minua, mutta he eivät voi taistella puolestani.

Koetan näyttää iloista ja pirteää naamaa, muiden läsnä ollessa, kai minä yritän jotenkin säästää läheisiäni siltä pelolta ja kauhulta mitä sisimmässäni tunnen. En halua nähdä isäni silmissä kyyneltä, en halua että mieheni joutuu katsomaan kipujani, enkä varsinkaan tahdo, että lapseni huomaa, että äiti on sairas, vaikka kyllähän lapseni sen varmasti vaistoaa, vaikka onkin pieni, mutta kyllä hän varmaan huomaa, että äiti ei enään jaksa samalla tavallla touhuta kuin ennen. :(  Koskee ja tuntuu pahalta, kun läheiseni joutuvat kokemaan myös tämän sairauteni, he joutuvat tähän mukaan tahtomattaan, enkä minä voi  mitenkään edes estää sitä.

Jouduin jättämään kuntoutusjaksonkin kesken, kaksi päivää jaksoin, tai no nukuin suurimman osan ajassa huoneessani, sitten vain tuli tunne, että enään ei voimavarani riitä tähän. Tuntui äärettömän pahalta katsoa, kun muut touhuavat ja itse en voi tehdä juuri mitään fyysisesti rasittavia asioita, koska ne lisävät infarktin riskiä. Se oli henkisestikin todella raskasta, olla mukana, mutta silti kykenemättömänä tekemään asioita. :(  Ahdistuin myös suuresti siitä, kun ympärillä oli kokoajan ihmisiä, jotka istuivat pyörätuolissa ja olivat huonossa kunnossa aoivohalvauksien ym takia, väkisinkin mieleeni tuli ajatus, että entä jos minullekin käy noin, entä jos päädynkin pyörätuoliin, muiden passattavaksi.  Joku sanoi minulle siellä, että älä ajattele sellaista, mutta helppohan se on sanoa, minun on vaikea, mahdoton olla ajattelematta sellaista, koska olen menossa pian aivoleikkaukseen, jossa yhtenä isoimpana riskinä on juurikin aivohalvaus. Uskon, että tein oikean valinnan kun jätin kurssin kesken, on ihan turha ja itsensä kiduttamista olla nyt paikassa jossa väkisinkin joutuu kohtaamaan aivohalvaukspotilaita ja vakavasti sairaita ihmisiä jatkuvasti. On aivan turha aiheuttaa itselleni sillä nyt lisä ahdistusta. Ja kotona pystyn paremmin minimoimaan fyysisen rasituksen ja sitä kautta myös minimoimaan riskin aivoinfarktiin, mikä tällä hetkellä ennen leikkausta on minulla todella suuri riski.  sillä veri ei aivoissani nyt kierrä kunnolla, koska leikkausta ei ole vielä tehty.  Uskon, että olisin saanut enemmän irti jaksosta leikkauksen jälkeen, paria viikkoa ennen leikkausta, ei ollut sopiva ajankohta kuntoutusjaksolle.

Haluan olla nyt vain kotona, tehdä asioita omien voimieni mukaan, ajatella itseäni ja jaksamistani ja varjella itseäni kaikelta turhalta ahdistukselta, varmasti kuulostan itsekkäältä kun teen näin, jätin kesken jakson, jolle moni menisi mielellään, jonne kaikki eivät pääse vaikka sitä tarvitsisivatkin. Ja myönnän, että olen itsekäs, kun laitan oman jaksamiseni ja terveyteni varjelemisen nyt etusijalle. Olen selvinnyt huonolla verenkierrolla jo melkein vuoden ilman infarktia, enkä todellakaan ole valmis ottamaan paria viikkoa ennen leikkausta tietoista riskiä saada infarkti vain sen takia, että menen kurssille ja touhuan siellä. Toki voisin katsoa sivusta, kun muut tekevät, mutta se on äärettömän vaikeaa henkisesti ja jos jotain alan tehdä yleensä teen sen täysillä, en osaa tehdä asioita puoliteholla, pyrin aina tekemään täysillä. Se on huono tapa varsinkin tilanteessani, mutta siitä on vaikea irrottautua. :(

Nyt pitäisi vain jotenkin osata kerätä palaset lattialta ja alkaa jotenkin luottaa tulevaisuuteen, olla kiusaamatta itseä pahoilla ajatuksilla. Pitäisi laittaa kalenteri kaappiin piiloon, jotta en pystyisi laskemaan päiviä leikkauseen, pitäisi vain olla raúhallisin mielin ja koettaa iloita elämästä. Olla ajattelematta liikaa, kunpa ihmisessä olisikin jokin nappi jota painamalla ajatukset ja pelot nollautuisivat, harmi vain en ole ainakaan vielä itsestäni sitä nappia löytänyt. 

Uskoen, toivoen ja luottaen huomiseen on vain koetettava tarpoa eteenpäin. :)