Taidan olla kyllä aika huono kirjoittaja, kun niin harvoin sinulle kirjoitan, mutta minä yritän kuitenkin, sehän se on pääasia. :) Leikkauksen vuosipäivä hujahti ohi, ihanaa siitä pelosta on jo vuosi. Elämässäni on myös tapahtunut valtavasti muutoksia, hyviä muutoksia ja mukaan mahtuu niitä huonojakin muutoksia.

Aloitetaan vaikka muutosta, muutin toiselle puolelle Suoemea lapseni kanssa, sinänsä hullua muuttaa satojen kilometrien päähän suvusta ja tuttavista, pienen lapsen kanssa ja kun itselläkin on vielä vakava sairaus. Ilman mitään tukiverkkoa, en tuntenut yhtäkään ihmistä täältä. Mutta hyvin on pärjätty, tuttuja on tullut, lapsi on saanut kavereita, itsekin olen saanut kavereita ja olen onnekas kun naapurinani asuu ihana vanhempi pariskunta, joka on ottanut lapseni kuin omaksi lapsenlapseksi. :) Lapsi nauttii heidän kanssaan touhuilusta ja pariskunnan tytärkin kävi sanomassa miten ihanaa on, kun vanhempansa saavat arkeen sisältöä leipoen ja puistoillen tyttäreni kanssa. Maailmassa siis todellakin vielä on ihania ja huomaavaisia ihmisiä. :)

Muuton myötä tuli tietysti myös ero mieheni kanssa, väleissä on pysytty, lapsen asiat hoidettu mahdollisimman hyvin. Vaikka sitä lapsen takia haluaisi jatkaa suhdetta lapsen isään ja yrittää, niin joskus vaan tulee se hetki, ettei enään kannata yrittää, kun ei ole enää onnellinen parisuhteessa on parempi lähteä. Samalla antaa myös toisella mahdollisuuden onnelliseen parisuhteeseen, näin minä uskon.

Opiskelutkin aloitin, ala jota opiskelen ei ole se toiveammatti, senhän sairaus minulta vei pois. Mutta pidän tästäkin alasta ja jos tämä ei ole se oikea ala minulle, niin onhan minulla vielä aikaa etsiä sitä. :) 

Terveyteni on kestänyt ihan hyvin nämä kaikki muutokset, pieni vastoinkäymisiä terveyden suhteen on ollut, mutta se nyt kuuluu tähän sairauteen. Pääasia on, että pystyn elämään miltei normaalia elämää, muistan vain levätä ja välttää liiallista rasitusta, niin verikin kiertää paremmin päässä. Ja kyllä, minä ikuinen vastaan laittaja ja aina menossa oleva ihminen, olen vihdoin oppinut lepämään ja kuuntelemaan kroppaa. Sen oppiminen olikin vaikeaa, mutta kantapään kautta sen vihdoin opin, oli pakko oppia.

Useat varmaan pitävät minua hulluna, täys kahjona, kun lähdin pienen lapsen kanssa toiselle puolelle Suomea, jätin taakseni kaiken tutun ja turvallisen. Mutta päivääkään en ole katunut, olen saaanut uskomattoman mahdollisuuden, rakentaa itselleni ja lapselleni sellainen elämä, joka tekee meidät onnelliseksi. Ja kyllä nyt voin vihdoin sanoa, että olen onnellinen. :) 

Paljon on vielä asioita joita ikätovereillani jo on ja jotka itsekin haluan saavuttaa, mutta erään laulun sanoja lainaten:  "Nuoria me ollaan niin, ei haittaa vaikka toiset ohi ajaa, on meillä molemmilla vielä aikaa haaveisiin ja niille taas ei löytyä voi rajaa. "