Teetin tässä yksi päivä ison nipun viime kesänä otettuja valokuvia. Joukossa oli kuvia viime vapusta ja väkisinkin niitä katsellessa silmikulmiin kertyi kyyneleitä. Tuolloin en vielä tienyt sairaudestani, "olin terve" tai ainakin luulin olevani. :(  En ollut kuulutkaan mistään moya moya taudista ja nyt tuo hemmetin sairaus määräilee koko elämääni. :( Se seuraa jokaisena päivänä, jokaisena aamuna ja iltana kun otan lääkkeet tuo sairaus palautuu mieleeni. :( Enään sitä ei pääse karkuun. :(

Viime vappuna oli toisin, suunittelin tulevaisuuttani, näin maailman suurena mahdollisuutena, kuvittelin että elämällä on vielä paljon annettavaa minullekin.  Koin olevani vasta alussa elämässäni.  No onhan minulla varmaan vieläkin tulevaisuutta, ainakin haluan uskoa niin, vaikka joskus se on vaikeaa tämän sairauden keskellä.  Mutta kaikki suunitelmani menivät sairauden myötä uusiksi, enään en voi haaveilla suurperheestä tai palata rakkaan urheiluharrastukseni pariin, enään se ei saa olla tulevaisuuteni suunitelmani. :(  Toki olen kiitollinen kaikesta mitä minulla on, minulla on ihana pikkuinen tytär, päivieni aurinko, ilman häntä tämän kestäminen olisi varmasti tuplasti vaikeampaa.  Minulla on myös läheisiä, jotka välittävät, joihin voin luottaa. Minulla on siis todella paljon, paljon sellaista mistä kiitän. :)  Ehkä elämä vielä yllättää minutkin, ehkä eteeni hyppää jotain mistä nyt voin vain uneksia, sillä yllättää elämä osaa sen olen oppinut viime aikoina kovimman kautta.

Olin ensinmäistä kertaa baarissa selvinpäin, siis täysin spraitti linjalla. Ja juu, onhan se ehkä tylsempää, mut ilihan se kokemus. :) Yks mies jopa yritti iskeä minua, hänkin oli kuski hommissa, mukava huomata että olen vieläkin, sairaudestani huolimatta , kiinnostava, vaikka varattu olenkin. :) Tai no eihän sairauteni näy päälle, jos tuokin mies olisi siitä kuullut niin olisi varmaan juossut pakoon pää kolmentena jalkana. Tai ainakin itse olisin hänen housuissaan juossut. :)

Myös pääkipu on vaivannut minua viime aikoina, jouduin hakemaan lääkäriltäkin vahvemmat napit. :(  Akupunktio on kyllä auttanut pääkipuun, mutta se auttaa yleensä sen pari päivää pistelyn jälkeen, siiten vaikutus lakkaa. :( Mut lääkäri sano et pistellään sit useammin, kun siitä kerta jotain apua saadaan. :)  Juu ei ole kiva käydä pisteltävänä, olen edelleen neula kammoinen. :(  Viimeksikin pääsi ruma sana kun piikki lävisti ihon.... Kuntouttajani sanoin, et oon kyl ihme sissi kun jaksan vain käydä pisteltävänä vaikka inhoonkin sitä yli kaikena. Itse ajattelen sen niin et pistely ja kipu kestää tunnin ja saan kuitenkin siitä avun pariksi päiväksi. Ja se on paljon, olla kaksi päivää ilman kipuja, se on jotain sanoinkuvailemattoman ihanaa. :)

Tuli tuossa eilen yhden läheiseni kanssa puheeksi pääkipuiluni, kerroin et kipu ei meinaa asettua. Hän sit tokaisi, et "mä en ainakaan pystyisi olee jos koko ajan koskis päähän." Juu en minäkään välillä koe pystyväni, mutta minun on pakko, vaihtoehtoni ovat aikas vähissä. :(  Kurjaahan se on, mutta ajan kanssa siihen jotenkin turtuu ja tottuu, et minulla koskee päähän, ajattelee et sehän on jo ihan normaalia. Lääkkeitä voin tietysti ottaa, mutta koetan selvitä viimeisen asti ilman, en halua olla koko ajan lääketokkurassa.

Tälläistä tänä marraskuisena päivänä. :)