Sain paperit kuntoutusjaksolta,siis lääkärin ja muiden työryhmän tekstit tilanteestani. Iso nippu papereita, jälleenkerran luettavakseni. Päällinmäisenä tuosta nipusta mieleeni tuli yksi lause "kuntoutujan sopeutuminen sairauteen on selvästi vasta alussa"  Ja tottahan tuo on, ei siitä ole kuin hädintuskin puolivuotta kun eteeni tuli lääkäri joka kertoi sairaudestani. :(  Vakavasta aivosairaudesta.

Ei kai kukaan edes, "ihme" ihminen pysty puolessa vuodessa sopeutumaan ja hyväksymään tälläistä.  Siihen voi mennä vielä vuosia, että opin elämään ja sopeutumaan tähän.  Hyväksymään en varmaan koskaan tätä sairauttani pysty, en voi käsittää miksi ihmeessä tämä tuli minulle, mitä niin kamalaa olen tehnyt, että joudun loppu elämäni elämään tälläisen sairauden kanssa?  No kukaan ei vaadikaan minua hyväksymään tätä sairautta, kunhan vain sopeudun elämään tämän kanssa. En vain oikein tiedä miten opettallaan sopeutumaan tälläiseen. Muiden on helppo tulla sanomaan  minulle, että sopeudu, muuta et voi, mutta ne jotka tuon minulle sanovat, eivät voi käsittää miten kamalan vaikeata se on. 

Toinen mieleeni jäänyt kohta oli se, jossa sanotaan  "kuntoutuja suhtautuu välillä tilanteeseensa välinpitämättömästi ja vähättelevästi".  En oikein tiedä mitä tuolla lauseella on haluttu sanoa. Pitäisikö minun olla koko ajan suruissani ja harmitella sairauttani, jotta ei tulisi kuvaa, että vähättelen tilannetta?  Ymmärrän, että olen vakavasti sairas, käsitän sen hyvin, mutta en halua enkä pysty koko ajan olemaan "suruissani" tämän sairauden takia, onhan elämässäni muutakin kuin  tämä sairaus.  Luonteeni on positiivinen, innostun helposti ja olen iloinen, vaikka käyttäydyn iloisesti, ei se tarkoita, että vähättelen tätä.