Siitä on jo vieräntänyt tosi, kun viimeksi jaksoin istua koneen ääreen ja alkaa kirjoittaa ajatuksiani. Viime aikoina olo on ollut aika kehno, päähän koskee ja raajat tuntuvat puutuvan pienestäkin rasituksesta. :(  Kauhula odotan jo seuraavaa lääkäri käyntiä, joka on parin viikon päästä... Olen miettinyt, että josko en kertoisi kaikkia oireita hänelle, ehkä silloin pääsisin takaisin töihin ja leikkausta ei edes mietittäisi. Saisin edes hetken olla normaai ja elää sitä elämää minkä koen hetki hetkeltä liukuvan vain kauemmaksi käisistäni. :(  Sitä normaalia elämää, mikä minulla oli vielä vuosi sitten, voi kuinka kaipaankaan niitä aamu herätyksiä kun piti saada lapsi puettua ja kerittävä töihin, voi kuinka kaipaankaan kun asiakkaat tulivat moittimaan töistäni tai kiittelemään hyvin tehdystä työstä. Voi kuinka kaipaankaan niitä kiireisiä iltoja, kun tulee töistä kotiin ja pitäisi tehdä ruoka, pitäisi pestä pyykkiä ym. :( Vaikka silloin tuntui inhottavalta herätä joka aamu viideltä ja kiiruhtaa töihin, vaikka silloin ärsyynnyin valituksista ja hermostuin lapseeni iltasin kun hän kätisi vieressä vaikka minulla oli 1001 asiaa tehtävänä ennen nukkumaan menoa. :) Silloin en osanut, arvostaa sitä normaalia elämää mikä minulla oli, enkä ikinä silloin edes ymmärtänyt kuvitella, että ehkä joskus kaipaisin sitä. :( Nyt kaipaan, kaipaan sitä vanhaa äitiä, joka jaksasi touhuta, joka pitkän työpäivän jälkeen jaksoi vielä tehdä kotityöt ja leikkiä lapsen kanssa, kaipaan sitä mitä olin.  Nyt Immurointikin saa oloni heikoksi ja mattojen tamppaamista en voi edes suunitella.:(

Jos jätän kertomatta lääkärille oireitani, pääsen ehkä töihin, mutta tuskinpa kaun jaksaisin sitä, ilman että joku huomaa taas oireeni. Ja kertomatta jättäminen taitaa vain vahingoittaa minua itseäni, silloin lääkärit luulevat tilani parantuneen ja en saa hoitoa mistä minulle olisi apua. Mutta se hoito mistä sitä apua olisi pelottaa minua, en tiedä miten selviän sellaisesta leikkauksesta, miten edes uskaltaisin mennä leikkaukseen, missä aivojani sorkitaan? jos kyseessä olisi jalan leikkaus, en varmaan pelkäisi niin paljon, sillä sehän  olisi vain jalka, mutta aivot, ne on jotain paljon enemmän....

Ehkä minun tulee vain tyytyä kohtalooni ja ottaa käteeni suostuvaisesti eläkepaperit, ehkä minun pitäisi vain hyväksyä, että se vuosi sitten oleva nuori terve nainen ei tule enään koskaan takaisin. Sen aika meni ja tuli ja nyt tilalle on tullut vakavasti sairas nainen, joka ei kykene enään edes juoksemaan paria km, kuten ennen. :(  Ja kyllä minä sen hyväksyisinkin, mutta en osaa hyväksyä, kai minä odotan jotain ihme parantumista, jotain kauhu unen päättymistä, että kohta herään ja tämä kaikki on ollut vain pahaa unta. Ehkä en vain osaa luopua siitä vanhasta ihanasta ajasta, kun olin terve ja jolla oli tulevaisuuden suunitelmat valmiina edessä.