Lääkärissä käyty ja voin ensinmäisen kerran koko tämän kuluneen puolen vuoden ajalta sano, että tänään en vähätellyt tai jättänyt kertomatta oireitani. Kerroin toistuvista, päivittäisistä puutumisoireista,kerroin pitkä kestoisemmasta halvaus oireesta, näköhäiriöstä ja hirvittävästä pääkivusta.  Kerroin kaiken lääkärille. Uskalsin jopa pyytää keskustelu apua ja sainkin lähetteen neuropsykologille. Lääkäri sanoi itsekin, että terapeutin kanssa puhuminen voisi tehdä minulle hyvää ja se on vain jotenkin jäänyt, koska lääkärit ovat keskittyneet sairauteni hoitoon. Mutta parempi myöhään kuin ei milloinkaan. :)

Tuloksena tosin, siitä, että kerroin oireeni rehellisesti, on jälleen kerran ajokielto, ilmeisesti leikkaukseen asti. :(  Juu, ymmärrän, että olen vaaraksi itselleni ja muille autonratissa jos oireet tulee ajaessa.  Mutta se auto on vain niin tärkeä, täältä maalta ei julkisia kulje ja oma auto on ainut, jolla olen päässyt liikkumaan. Siitäkin on vain pystyttävä jotenkin luopumaan, taas yksi asia loputtomaan listaan joita tämä hemmetin sairaus ottaa minulta pois. :( No kaippa se luopuminen jo alkaa olla minulle tuttua, että ei se enään niin paljon kouraise. Mutta silti, harmittaa. Kerrankin kun olen rehellinen ja sanon oireeni mitään kaunistelematta,menetän itselleni tärkeän jutun. Toisaalta, lääkärini sanoja lainaten " sinua ei voida hoitaa oikein, jos oireistasi ei tiedetä". Minua hoitaa alansa huiput, mutta hekään eivät näe ajatuksiani, minun on vain kerrottava kaikista oireistani, jotta saan parasta mahdollista hoitoa.

Nyt lääkärit tietävät, oireita on. Tammikuun puolessa välissä on lähtenyt töölöön kiireellinen leikkasupyyntö, lääkärini arveli, että ottavat minuun yhteyttä lähiaikoina. Sano, että uskoo, että leikkaavat minut, jos vain itse siihen suostun. Ja kai se on vain suostuttava. Lääkäri vielä lisäs,et menen kanssa sinne kun kutsu käy, sillä se on minun parhaakseni. Juu, kyseinen lääkäri tietää, että olen aika huono lääkäriin lähtijä ja varsinkin vielä huonompi jäämään sinne. On tainut tämäkin lääkäri turhaan suostutella minua jäämään seurantaan halvausoireiden vuoksi.  Kyllä minä hoitoa haluan,en vain osaa olla sairaalassa, mutta vaikea sitä hoitoa on saada kun ei sairaalassa malta olla. 

Mutta nyt voin olla vähän ylpeäkin itsestäni, uskalsin, kerrankin uskalsin puhua suoraan. Lääkäristäkin näki, että oli "tyytyväinen" kun viimein sai kirjoittaa papereihin, että potilas myöntää itse oireensa ja kertoo niistä kaunistelematta. Minä uskalsin!