Viimeksi, kun kirjoitin blogia olin onnellinen, onnellisempi, kuin pitkään pitkään aikaan. Sairauteni toteamisesta oli kulunut reilu kaksi vuotta ja onnistuneesta leikkauksestakin oli jo kulunut yli vuosi. Olin käynyt paljon läpi ja voittanut monet haasteet sairautta vastaan ja selvinnyt, luulin, että nyt on minun vuoroni elää ihan tavallista elämää, melkein "terveen" nuoren äidin elämää. Sellaista normaalia arkea, sairauden ehdoilla toki, mutta melko normaali, kuten kirurgikin sano leikkuksen jälkeen, "elä normaalisti". Ja minä elin ja olin onnellinen, mutta eihän se onni kestänytkään, miksi olisikaan. :(

Minun ei varmaan enään edes pitäisi järkyttyä huonoista uutisista, niitähän kohdalleni on osunut, turhankin usein, mutta ei niihin vain näytä tottuvan. Helmikuussa autossa alkoi vasen puoli kasvoista puutua, siitä se levisi vasempaan käteen, tunsin oloni oudoksi, mutta en osanut hätääntyä, pystyin kuitenkin liikkumaan ja käsikin toimi. Suunpieli ei roikkunut tms. Oireiden väistyessä tuli armoton väsymys kaaduin sänkyyn ja nukahdin, en vain pysynyt hereillä. Nukuin useamman tunnin. Hakeuduin sitten lääkäriin, koska tunsin, että kaikki ei ollut kohdallaan. Ja kaikki ei ollut kohdallaan, tutkimussa selvisi taas huonoja uutisia.

Jälleen kerran mieleeni painui hetki, kun lääkäri käveli huoneeseeni, ilmeestä näki heti, että tulokset olivat huonoja, sen vain näkee ja tietää. Tiesin jo ennen kuin lääkäri avasi suunsa, että taas mennään ja lujaa kohti tuntematon ja jotain pelottavaa ja taas minun on taisteltava ja pantava vastaan tälle sairaudelle. "Uudissuonisto, joka leikkuksessa tehtiin, on painunut kasaan, sinne ei mene lainkaan verta." selkeä ja lyhyt tulos, verenkierto on taas kolleraatiosuoniston varassa. Osasin jotenkin odottaa huonoja uutisi, mutta ihan noin radikaaliin en osanut varautua, miten se edes voi painua kasaan? Siihen ei oikein kukaan osaa vastat, se vain painui, ei veri vain enään kulje. Oma lääkärini oli heti yhteydessä Töölöön ja jatkot siirrettiin sinne. Siellähän he osaavat päättää mitä tehdä, koska tekivät sen uudissuoniston.

Päässäni pyörii nyt vain ajatukset, oliko kaikki se kärsimys turhaa, oliko leikkaus turha, leikkauksen piti olla vuosien kestävä ratkaisu, ei puolitoistavuotta ole pitkä aika, se on liian lyhyt aika. Ensinmäistä kertaa koko tämän sairauden aikana mieleeni on alkanut hiipiä ajatus luovuttamisesta, ennen en ole pitänyt sitä edes vaihtoehtona, mutta nyt se on vaihtoehto muiden joukussa ja se tuntuu pelottavalta. Tunteeni ovat varmaan ihan normaaleja taas tämän suuren myllerryksen äärellä, mutta jotenkin sitä luulisi, että kerran tämän läpi käyneenä sitä osaisi jo paremmin näitä käsitellä. Mutta toisaalta tiedän mitä on edessä ja tietohan vain lisää tuskaa.

Pelko on tällä hetkellä valtavaa, huoli terveydestä, sitähän ei arvosta ennen kuin sen menettää. Huojentavaa tässä kaikessa on se, että tiedän, että saan parasta mahdollista hoitoa, minulla on loista oma lääkäri, lähete töölöön on tehty, sinne on oltu yhteydessä ja voin olla varma, että mitä ikinä tapahtuukin lääkärit ainakin tekevät kaikkensa, että selviän ja että voitan tämänkin taistelun tätä iljettävää sairautta vastaan, joka on tunkeutunut aivoihini.