Oon ollut nyt viikon kuntoutuksessa tai enempi se on sellainen sopeutumisvalmennus kurssi.... Mut kuiteskin joku sellainen.... Joo pitäisi olla kiitolliinen et ylipäätään tuolle pääsin, mutta jahkailin paljon ennen sinne menoa et menenkö, no menin ja en tiedä teinkö oikean ratkaisun.

Saahan siellä vertaistukea, hyviä vinkkejä arkeen ja paljon muutakin, mutta terapeuttini sanoja lainaten "tunnen olevani siellä kuin kala kuivalla maalla." Vaikka siellä on kohtalotoverinikin ja muitakin aivo "sairaita", niin en vain tunne kuuluvani joukkoon.  hassua, sillä siellähän on minunlaisia ihmisiä, ihmisiä jotka painivat samojen asioiden kanssa kuin minä. Minunhan pitäisi tuntea olevani "omieni joukossa".  Olen miettinyt etttä osaltaan tuntemukseni johtuvat ehkä siitä, että olen porukasta se joka on sairastanut vähimmän ajan, siis diagnoosini on muihin verraten todella tuore. Jotenkin olen saanut kuvan että muuta ryhmässäni ovat jo päässeet sinuiksi sairautensa kanssa ja elävät sen ehdoilla. Ovat jotenkin hyväksyneet asian.  Kun minä taas koetan kynsin hampain elää kuten ennenkin, koetan jaksaa sen mitä jaksoin vuosi sitten, koetan ja yritän niin kauan että onnistun. En osaa tai ehkä en halua luovuttaa ja antaa periksi sille ajatukselle, että enään en jaksa juosta lenkkiä, enään en jaksa pyöriä mukana tässä oravanpyörässä kuten ennen. :(

Arki elämässä minun ei ole tarvinnut ajatella asioita joita nyt eteeni löydään, minun ei ole tarvinnut näyttää muille etten jaksakaan olen kyennyt peitämään asian, ottamalla torkut paivän aikana vessassa. Tuolla väsymykseni on huomattu, tuolla ryhmäläiseni huomaavat jos poistun huoneeseeni nukkumaan. En tiedä onko siinä mitään pahaa jos huomaavat, itselleni se vain merkitsee sitä että muutkin näkevät etten jaksakaan.... :( No tuloksena karmeasta yrittämisestä, valveilla pysymisestä olen saanut kaamean päänsäryn, johon nappailen joka ainoa ilta särkylääkkeen. Ja kamalin (itseni mielestä) olen nukahtanut luennoille ryhmän jäsenien edessä, vaikka kuinka koetan jaksaa pitää silmäni auki ne ei vain pysy, ne pysyisivät jos olisin ottanut ne torkut, mutta ilman niitä torkkuja nukahdan.... :(

Jakson aikana olen joutunut miettimään myös paljon tulevaisuutta, olen tavallaan saanut eteeni ne asiat jotka olen sinnikkäästi koettanut ajaa pois elämästäni. Olen ajatelut poissa mielestä poissa eämästä, mutta se ei menekään aivan niin. :( Eläke, osa-aikatyö, kelan tukema opiskelu, siis minulleko, eihän tuommoisia sanoja pitäisi edes 20 naisen joutua miettimään.... :( Myös haave ammattini on nyt tuhottu, löyty nurkaan sirpaleina, ei tuo työ ei sovi sinulle, en koskaan saisi lupaa tehdä sitä, sairauteni estää sen. :(  Siis mietipä sitten uusi ammatti.... :(

Olen aikaisemmin kirjoittanut että kaikesta selvitään mennään vaikka läpi harmaan kiven taistellaan ja vihoitellaan vastaan, mutta riittääkö voimani kuitenkaan näin vahvan vihollisen edessä. Entä jos se onkin vahvempi, entäs jos.... No jossitellla voi loputtomiin. :( Vakaa aikomus on kuitenkin selvitä, koska minun on pakko.

Kommentissa kyseltiin siitä miksi en ole kirjoittamut mieheni tuesta minua kohtaan, tottakai mieheni tukee minua, hän ei voi nähdä pääni sisälle ja tuntea samoin kuin minä tunnen, mutta hän tukee minua omalla tavallaan. paras tuki minkä mieheltäni olen tämän keskellä saanut on se että hän on läsnä, hän potkii minua eteenpäin, ei anna vajotaa sääliin, hän ei vähättele minua, ei sääli minua eikä voivottele miten kamala sairauteni on. Jos mieheni alkaisi hyysätä ja holhota minua olisi tämä liitto ohi, onneksi hän ei niin tee. :)  Välillä minusta tuntuu, että  mieheni on ainoa ihminen enään tässä maailmassa jolle olen se sama ihminen kuin ennen sairauttani. Miehelleni en ole juurikaan puhunut tunteistani, en halua kuormittaa häntää liikaa, hänellekin on varmasti vaikea suhtautua sairauteeni.  Olen jostain lukenut että joskus on helpompi ja parempi puhua vaikeaista asioista muulle kuin sille rakastetulle ja ainakin minun kohdallani se pitää paikkansa.

Mieheni tukee minua, hänen läsnä olonsa on korvaamatonta, en koe tarvetta mainita sitä erikseen teksteissäni. :)