Kun katselen lapseni leikkejä ja pieniä kasvoja, jotka loistavat hymystä, huomaan pakostakin kyynelen tulvivan ulos silmänurkastani. En oikein tiedä onko se pieni kyyneleni ilon kyynel, onnellisuuden kyynel siitä kaikesta mitä minulle on annettu? Vai onko se pelon, epävarmuuden ja menettämisen pelon kyynel? Ehkä se on molempia, ehkä se on osaksi onnenkyynel ja osaksi pelon kyynel.

Olen monesti miettinyt tämän sairausviidakon keskellä, että kumpa saisin käsiini tulevaisuuden kirjan, kirjan josta voisin katsoa, miten minun käy. Jos tietäisin tulevan osaisin valmistaa itseäni tulevaan, osaisin myös valmistaa perhettäni tulevaan.  Vai osaisinko sittenkään, miten voisin valmistella itseäni tai läiheisiäni kuolemaani, miten voisin enään koskaan iloita lapseni kanssa, jos tietäisin että kohta olisin poissa? Jos taas tulevaisuuden kirja sanoisi, että minä selviän, voitan tämän hirvittävän pahan, joka tuhoaa aivoni, niin osaisinko enään silloin psyykata itseäni taistelemaan, olemaan vahva? Vaikka tulevaisuuteen näkeminen tuntuisi joskus hyvältä vaihtoehdolta, niin ei se taitaisi sittenkään olla, hyvä vaihtoehto.  On parempi, etten tiedä, vaikkakin tämä hirvittävä epävarmuus ja pelko on läsnä, joka päivä, niin ainakin minulla on toivoa, minulla on loistava hoitotiimi ympärilläni, minulla on läheiseni ja ennenkaikkea minulla on oma tahto taistella ja selvitä ja uskon, että se oma tahto ja halu on loppujenlopuksi se paras ase voittaa tämä sairaus. :) 

Ps. Menen huomenna kaupungille ja ostan muovisia astioita, alkaa jo käydä kukkaron päälle, kun päivässä tippuu lattialle parikin lautasta ja lasia. Muoviset astiat eivät ehkä mielytä silmääni, mutta ainakaan ne ei mene sirpaleiksi pudotessaan. :)