Lääkärin aika, jotenkin odotan sitä, mutta toisaalta taas tahtoisin olla menemättä sinne. Haluaisin mennä,koska haluaisin tietää, että joko on tehty jotain päätöksiä tulevan suhteen, sitten taas pelkään mennä, koska luulen lääkärin puhuvan leikkauksesta. :( Olen oikeastaan vasta nyt "heränyt" todellisuuteen, että ei elämä näin voi jatkua, peläten kokoajan uusia kohtauksia, varoa kokoajan tekemästä liikaa, tuntuu, että eläisin jossain pumpulissa ja jos koetan rikkoa suojaavaa kuorta päädyn taas sairaalaan halvaantuneena. :( Eihän elämän kuulu olla tälläistä, ei näin voi elää, en enään edes kuvittele millääntasolla, että olisin joskus täysin terve ja pystyisin tekemään asioita joita ennekin, mutta jos kykenisin edes tekemään jotain, vaikka imuroimaan ilman, että minun täytyy pelätä oireita. Edes jotain pieniä ponnisteluja. Mutta välillä kyllä tuntuu, että sekin on liikaa pyydetty. :(

Ehkä olen jollain tasolla hyväksynyt, sen että terveyttäni en saa enään takaisin, mutta se, että tulisin aina olemaan näin huonovointinen pelottaa minua. Ei elämän aina kuulukaan olla kivaa, mutta ei sen tälläistäkään pidä olla. Kaikki vaan hokevat, että leikkauksen jälkeen pystyn siihen ja pystyn siihen. Kaikki tuntuu kuvittelevan, että sitten leikkauksen jälkeen olen taas terve. Kukaan ei tunnu ottavan huomioon sitä, että kohdallani puhutaan isosta aivoleikkauksesta ja vaikken mikään tohtori olekaan niin sen verran kuitenkin tajuan, että aina leikkaukseen sisältyy riskejä, varsinkin isoon aivoleikkaukseen. Ehkä leikaus parantaa elämlaatuani, mutta ei se sairautta poista, ei se minusta tervettä tee, se vaan auttaa oireitani pysymään poissa. Ja takaa aivoihini kunnon verenkierron, ainakin siihen asti jos/kun tulee uusia tulppia.

Minun täytyy varmaan tänään kirjoittaa jokin muistilista, mitä pitää lääkäriltä kysyä, ainakin pari reseptiä pitää uusia ja sitten sille pitäisi viedä se oirepäiväkirja, jota käski tehdä. Se on aika karua luettavaa, enkä tiedä haluanko näyttää sitä,koska siitä näkee, että oireilen päivittäin, no ehkä yksi päivä siellä täällä on mennyt ilman oireita,mutta ne on todellakin harvoja päiviä. :( Ja olen myös miettinyt, että tohtisinko kysästä, että olisiko minun mahdollista päästä juttelemaan jonkin teräpeutin kanssa. Hulluksi en ole ainakaan vielä tässä tullut,mutta uskoisin että juttelu ammatti ihmisen kanssa voisi auttaa minua käsittelemään ja hyväksymään tätä sairautta. Ja ehkä juttelun myötä saisin myös rohkeutta leikkausta varten. Täytyy miettiä kysäisenkö asiasta lekurilta.

Toivottavasti saan rohkeuteni kerättyä ja uskallan vastaanotolle ja kun vielä tohtisin kysyä asiat, jotka mieltäni ahdistavat. Silloin voisin sanoa, että kerrankin uskalsin voittaa pelkoni tämän sairauden suhteen.