Kaikilla on omat kiireensä, mies menee joka aamu töihin, äiti menee töihin samoin isäni. Kaverit lähtevät viikonloppuisin bailaamaan ja viikolla keilailemaan. Kaikkilla tuntuu olevan selvät suunitelmat tulevaisuudelle, joku aikoo lukea sairaanhoitajaksi, toinen taas insinööriksi, joku haluaa perheen, paljon lapsia.

Entä minä; Aamulla herään, ei ole oikeastaan mitään pakollista tehtävää, kukaan ei suutu jos en tee mitään, saan vain olla. Mitään tulevaisuuden suunitelmia en enään edes uskalla tehdä, aina kun suunnittelen jotain mietin entä jos, sairaus etenee, entä jos leikkaus ei onnistu. Opiskeluhaavekin minulta vietiin. :(  moni kamalassa oravanpyörässä pyörivä pitää minua varmaan onnekkaana, minullahan on aikaa päivisin, mitään ei tarvitse tehdä. Kaikki tehdään puolestani. Saan olla ja tehdä sitä mitä jaksan ja haluan. Se varmaan olisi monelle suuri helpotus, että aikaa olisi itselle. Minä en vain koe sitä niin, kun aikaa on liikaa, ei sekään ole hyvä. ;(

Tuntuu, että kaikilla muilla elämä jatkuu, minun elämäni on pysähtynyt, jäänyt paikoilleen, odottamaan jotain, kukaan ei vain tiedä mitä.  Uskoin ennen, että suurimmat vastamäet saa ne joilla on voimaa kantaa ne, enään en voi uskoa niin. Ei minulla ole voimaa tälläiseen, ainaiseen pelkoon uusista kohtauksista, pelkoon tulevaan. Jotenkin se olisi vain selvittävä, painettava päivä kerrallaan, koetettava selvitä. Huomata illala, että päivä meni hyvin, molemmat kädet ja jalat toimii.

Ja tämäkin päivä meni hyvin, en tiedä ketä siitä kiittäisin, saan olla kotona ja pystyn liikkumaan ja se on suuri asia minulle, pystyä liikkumaan. :)