Kaksi päivää kurssia jäljellä..... ja sitten keväällä vielä viikko....  Sittenkö olen sopeutunut ja kuntoutunut, sittenkö olen valmis? ei taida mennä ihan noin.... :(

Menetin taas sitten ajokorttini, sairasloma taas kerran siintää tulevaisuudessani... :( Sain maanantai aamuna jälleenkerran toispuoleisen halvauksen, uutena oireena oli näön sumentuminen. :( Ihan yks kaks en enään nähnytkään kunnolla, vain harmaata ja utuisia kasvoja ympärilläni. :( Oli kamala tunne kun ei nähnyt, se säikäytti, tuohon halvaus/puutumis oireisiin olen jo tottunut, mutta näön oire tuli ihan puun takaa. :( Ja eikun lansilla sairaalaan, taas kerran kuuntelet ympärilläsi ihmettelyjä sairauteni harvinaisuudesta, selittelet ja kerrot.... Hoitajakin tokaisi et sain lääkärin ihan hämilleen... Kyseessä oli ilmeisesti jälleen verenkiertohäiriö aivoissa, veri ei vain kulje. :(

Jatkoa mietitään, voisiko lääkitystä tehostaa, pitäisikö leikata, vai mitä tehdä? No huomenna on lääkäri, josko olisivat jotain päättäneet. 

Hyvää hoitoahan minä saan, ympärilläni tekevät töitä paljon lukeneet ihmiset, minuun todella keskitytään ja olenkin siitä kiitollinen. En vain enään tiedä kuinka kauan jaksan henkisesti tätä, pelätä kohtauksia, epävarmuutta, kuinka kauan ihmisen psyyke kestää tälläistä paskaa? Kaikki ympärilläni kysyvät fyysistä vointiani, hiukan liikaakin, mutta kertaakaan kukaan ei ole kysynyt minulta kuinka jaksan henkisesti, kuinka osaan käsitellä tätä tunne tasolla? Mitä ajattelen tästä kaikesta? Kaippa he ajattelevat että naurava ja hymyilevä, huumoria kylvävä ihminen jaksaa hyvin henkisestikin..... Kunpa se olisikin niin. Mitään itsemurhaa en haudo, mutta sisälläni on valtavasti möykkyjä joita tämä sairaus on jättänyt, joita on vain niin hankala itse käsitellä.... Ehkä ajan kanssa onnistun möykyt poistamaan, mutta tie vain siintää edessäni niin pitkältä. :(

Huomenna tosiaan on lääkärin lopputarkastus, pitäisi miettiä lyhyen ja pitkän ajan tavoite valmiiksi.... En vain tiedä mitä tavoitteita laittaisin, en vain osaa kirjoittaa siihen muutakuin töihin meno, normaali elämä. :( Se  ei taida olla realistinen tavoite. Ehkä tavoiteeni voisi olla ainakin se, että koettaisin oppia elämään tämän sairauden ehdoilla, koetaisin ottaa huomioon kroppani ja sen jaksamisen.... En tiedä...

Olen tällä hetkellä kuin turaselpupu, kun voin hyvin teen kaiken täysillä ja sitten väsähdän.... Tasaisuus on hakusessa. Sen kun oppisi. :)

Täytyy ruveta pohtimaan nyt niitä tavoitteita..... Saisi edes jotain paperille.

Ps. Kiitos kommentista, se pisti minut ajattelemaan. Ei pitäisi verrata vanhaan vaan katsoa tulevaan, olla itsekäs edes välillä. Se on vain vaikea toteuttaa käytännössä. Ehkä seuraavan kirjoituksen aiheeni on ystäväni ja heidän tuki. :) Tärkein tuki mitä heiltä kaipaan on yhteydenpito, vaikka en itse jaksa soitella niin se ei tarkoita että en haluaisi puheluita ystäviltäni. Minun on vain niin vaikea avutua ja kertoa ääneen tunteeni ja kuormittaa niillä ystävääni. Vaikka huonona päivänä katkaisen puhelun lyhyeen se ei tarkoita, että en haluaisi puhua, välillä vain kivut ja väsymys vie voimani, se vain on niin en voi sille mitään. Kunpa osaisin kertoa sen ystävillenikin.